Dobermanni

Valpas vahtikoira vai vähän turhan iso sylikoira? Dobermannin olemuksesta voi olla kahta mieltä. Kuitenkin etenkin monien elokuvarooliensa perusteella tämä rotu on saanut mainetta vaarallisena petona. Suosittu 1980-luvun amerikkalainen TV-sarja Magnum puolestaan muutti mielikuvaa dobermannista ystävällisempään suuntaan.

Ominaisuudet

Dobermanni on ensisijaisesti yhä vieläkin vahti- ja suojelukoira. Se on rohkea, itsevarma ja rauhallinen ja siksi erittäin hyvä koira poliisien ja sotilaiden apulaiseksi. Niinpä Fédération Cynologique Internationale (FCI) eli kansainvälinen koiranjalostusliitto määrittelee dobermannin rotuominaisuuksiltaan kohtuullisen teräväksi ja koiran ärsytyskynnyksen tulee olla kohtuullisen korkea.

Dobermanni on perimmäiseltä olemukseltaan rauhallinen. Kun sillä on asiansa osaava ja luotettava omistaja, joka järjestää sille sopivan koulutuksen ja hyvää ajanvietettä, se paljastaa aina välillä hyvinkin lempeän ja pehmoisen puolensa. Sitä voikin syystä nimittää vaikka pehmotappelijaksi. Dobermanni on perheenjäsenenä uskollinen, ystävällinen ja lapsirakas. Tarpeen tullen dobermanni puolustaa perhettään yhtään aikailematta ja se suhtautuu tapaamiinsa vieraisiin henkilöihin alussa hieman epäilevästi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se hyökkäisi hampaat irvessä jokaisen lähestyvän vieraan ihmisen kimppuun. Jos koira on kasvatettu hyvin sekä sosiaaliseksi yksilöksi, se ei ikinä aiheettomasti hyökkää kimppuun tai pure ketään. Dobermanni tekee niin vain käskystä. Tottelevaisuuden kannalta on tärkeää millainen ihminen ohjaa koiraa. Dobermanni tarvitsee kokeneen ja varman kasvattajan, joka osoittaa sille selkeästi miten on toimittava. Kun selkeästi ohjaava kasvattaja on saavuttanut koiran luottamuksen, se sopeutuu kasvattajansa sääntöihin. Dobermanni on useita muita rotuja suoraviivaisemmin omistajansa peilikuva. Niinpä suvereenisti ja rauhallisesti käyttäytyvällä omistajalla on itsevarma ja tottelevainen dobermanni.

Dobermannit on erittäin hyvin ohjattavissa ja suorittavat tehtäviään iloisesti. Sillä on nopea käsityskyky ja se saa paljon aikaiseksi. Sen sanotaan olevan maailman viidenneksi älykkäin koira. Kun näitä ominaisuuksia soveltaa taitavasti käytäntöön, dobermanni sopii oivallisesti jopa perhekoiraksi.

Ulkonäkö

Dobermanni mielletään usein ulkonäkönsä vuoksi ensikatsomalta vahtikoiraksi, vaikka se on perusolemukseltaan ystävällinen ja rauhallinen. Sillä on vahva ja lihaksikas vartalo, elegantit linjat, uljas ryhti ja päättäväinen ja oman arvonsa tunteva olemus. Monet rodun ihailijat pitävät sitä ihanteellisen koiran näköisenä.

Ennen dobermannin häntä ja korvat typistettiin, mikä sai sen mieltymyksistä riippuen näyttämään komeammalta ja uhkaavammalta. Heti syntymän jälkeen dobermannin pennuilta typistettiin häntä. Muutamien viikkojen ikäisiltä pennuilta typistettiin korvat tietyn muotoisiksi. Lisäksi nuoren koiran korvalehtiä käsiteltiin typistämisen jälkeen useita viikkoja käyttämällä teippiä ja erityistä kehikkoa, jotta korvalehdet saatiin lopulta pysymään pystykorvamaisesti ylhäällä. Typistämistä ei alun perin tehty ulkonäön vuoksi, vaan tarkoituksena oli muokata korvalehdet vahti- ja suojelutehtäviin sopivammiksi. Dobermanni, jolla oli lyhyehköt pystykorvat ja lyhyt häntä, oli vaikeampi pala vastustajalle käydä käsiksi ja torjua sen hyökkäys. Typistyksen tarkoituksena oli siis tehdä dobermanni voittamattomaksi. Kesti kauan ennen kuin rodusta pitävät suostuivat hyväksymään myös typistämättömät dobermannit oikeiksi dobermanneiksi.

Rodun korvalehtien ja hännän typistäminen kiellettiin eläinsuojelullisista syistä Suomessa ja suuressa osaa Eurooppaa 1980- ja 1990-lukujen aikana. Luppakorvat ja pitkä häntä saavat ennen niin pelottavan näköisen dobermannin näyttämään lempeämmältä ja ystävällisemmältä. Aikoinaan monet dobermannirodulle omistautuneet kasvattajat vastustivat typistyskieltoa ja jopa lopettivat rodun kasvattamisen. Jotkut sen sijaan ihastuivat dobermannin uuteen, ystävällisempään ulkomuotoon. Samalla mielikuva valppaasta vahtikoirasta muuttui rakastettavaksi perhekoiraksi.

Myös ruskeasta värimuunnoksesta tuli suositumpi. Vaikka turkin värityksellä ei tietystikään ole vaikutusta koiran luonteeseen, ruskeaturkkinen dobermanni on monen mielestä vähemmän uhkaavamman näköinen kuin mustaturkkinen. Niinpä vain mustaturkkiset yksilöt saivat elokuva- ja televisiosarjarooleja. Ruskea dobermanni ruosteenpunaisin merkein on vieläkin vähemmän tunnettu kuin mustaturkkinen. Ruskeat dobermannit mielletään usein eleganteiksi metsästyskoiriksi eikä ollenkaan dobermanneiksi. Värien mustan ja ruskean ruosteenpunaisin merkein lisäksi on sinisiä, valkoisia ja liiloja (isabell) dobermanneja. Viimeksi mainitut kolme väriä eivät ole kuinkaan Euroopassa toivottuja.

Dobermannin säkäkorkeus on 63–72 cm. Sen kirkkaan sileässä turkissa on lyhyt ja tiheä karva ilman pohjavillaa.

Historia

Nykyisen mustan ja ruskean dobermannin alkuna oli hiirenharmaa Schnuppe-niminen narttu. Sen omisti saksalainen Friedrich Louis Dobermann, joka eli vuosina 1834–1894 Thüringenin pienessä Apoldan kaupungissa. Hän kehitti koirarodun ja antoi tälle nimen. Dobermann halusi itselleen ammattinsa puolesta erittäin valppaan ja hurjaluonteisen koiran. Ei tiedetä täsmälleen mikä Dobermannin ammatti oli. Hän oli todennäköisesti joko veronkerääjä, yövahti, poliisi tai teurastamon johtaja. Varmasti tiedetään kuitenkin että Dobermann työskenteli myös virallisena koirien kiinniottajana, mikä antoi hänelle oikeuden ottaa kiinni ja tappaa kaduilla vapaana juoksevia koiria, jos niiden omistaja ei ollut tiedossa. Dobermann jätti eloon näistä koirista valppaimmat ja neuvokkaimmat ja risteytti niitä jalostustarkoituksessa keskenään. Hän risteytti lemmikkikoiransa Schnuppen, joka oli Apoldan seudulta kotoisin olevan sekarotuisen koirajoukon jälkeläisiä, vihikoiran kanssa. Vihi- tai metsästyskoiria pidetään rottweilereiden esivanhempina. Ne saivat ominaisuuksia myös paimenkoirilta, joilla Thüringenin seudulla oli musta turkki ruosteenpunaisilla merkeillä. Dobermann käytti koiria jalostaessaan myös sekarotuisia pinsereitä ja rodultaan tuntemattomia metsästyskoiria.

Dobermannilla oli tavoitteenaan jalostaa vankkarakenteisia suojelukoiria, jotka pystyisivät pelottomasti puolustamaan talon tiluksia. Pian tämä silloinen uusi rotu, joka muistutti jo hyvin paljon nykyistä dobermannia, keksittiin ottaa poliisikoiraksi. Se oli hyvä viesti- ja vainukoirana ja sitä alettiin kutsumaan santarmikoiraksi (gendarmenhund). 1900-luvun alussa dobermanni sai Saksassa viralliseksi nimekseen poliisikoira.

Friedrich Dobermannin kuoltua niin ikään Apoldasta kotoisin oleva Otto Göller otti Dobermannin koiria huostaansa ja risteytti niitä muiden koirarotujen ja sekarotuisten koirien kanssa. Dobermannikoiran nykyiseen ulkonäköön ovat tiettävästi vaikuttaneet seuraavat koirarodut: rottweiler (vihikoirat), saksanpaimenkoira, pinseri, weimarinseisoja sekä metsästys- ja vinttikoirat.

Göller osti tuttavaltaan Goswin Tischleiltä Graf Belling -nimisen uroskoiran, joka oli sekä luonteeltaan että ulkonäöltään lähes täysin nykyisen dobermannin kaltainen. Graf Bellingin jälkeläiset perivät samat ominaisuudet, millä on ollut merkittävästi vaikutusta nykyisiin rotumäärityksiin. Göllerillä oli koirankasvatustarhassaan jopa 150 koiraa ja hän kauppasi valppaita ja pelottomia koiriaan toimeliaasti tehden samalla rodusta kuuluisan Saksan rajojen ulkopuolellakin. Göller myös perusti elokuussa 1899 ensimmäisen dobermanniyhdistyksen, Dobermann-Pinscher-Klub Apoldan, jossa rotua nimitettiin ensimmäistä kertaa dobermannipinseriksi. Kuitenkin tätä ennen, kuten nykyäänkin, rodun nimenä oli dobermanni. Rodun alullepanijana ja jalostajana ovat toimineet Friedrich Dobermannin, Otto Göllerin ja Goswin Tischlerin lisäksi Gustav Krumbholz.

Dobermanni sai huomiota poliisi- ja armeijakoirana molempien maailmansotien aikana. Ensimmäisessä maailmansodassa se toimi Saksan armeijassa viesti-, miinanetsintä- ja lääkintäkoirana. Peloton ja luotettava koirarotu kiinnitti myös amerikkalaisten huomion, ja niinpä sitä käyttivät sotakoiran tehtävissä toisen maailmansodan aikana sekä saksalaiset että amerikkalaiset. Dobermannin historian surullisin jakso oli toimia palveluskoirana keskitysleireillä.

Kasvatus ja sen tavoitteet

Dobermannin kasvatuksen alkuaikoina oli tavoitteena saada se mahdollisimman sopivaksi sille tarkoitettuun tehtävään. Nykyäänkin painotetaan ensi sijassa sen käyttöominaisuuksia, jotta siitä on vahti-, poliisi-, sotilas- ja metsästyskoiraksi ja toisaalta myös paimenkoiraksi ja hoito- ja opaskoiraksi.

Yhä useammin se otetaan myös pelkästään perhekoiraksi. Kasvatettaessa dobermannia jotain tehtävää varten, kasvatukseen valitaan etupäässä valppaita ja täynnä toiminnantarmoa olevia koiria. Perhe- ja seurakoiria jalostettaessa näitä ominaisuuksia painotetaan vähemmän ja sen sijaan suositaan luonteeltaan tasapainoisen rauhallisia ja ystävällisiä koiria. Nykyään rekisteröidyt dobermannien kasvatusyhdistykset ovat yleensä erikoistuneet joko tehtäväsuuntautuneisiin koiriin tai perhekoiriin.

Kun on hankkimassa itselleen dobermannia, kannattaa tiedustella kasvattajalta mihin käyttötarkoitukseen hän on koiria kasvattanut. Ammattitaitoiset ja kokeneet kasvattajat löytää parhaiten rekisteröidyn dobermanniyhdistyksen jäsenistöstä. On tärkeää löytää kasvattaja, joka vastaa kysymyksiin avoimesti, esittelee koiranpentujen vanhemmat ja ympäristön missä koirat kasvavat. Hänen tulee myös todistaa huolehtivansa koirien terveydestä ja siitä, että ne sopeutetaan ympäristöön vastuuntuntoisesti.

Huolenpito, kasvatus ja hoito

Dobermannilla on perhekoiraksikin kasvatettuna merkittävimpänä ominaisuutena sen suojelu-, vahti- ja palvelukoiramaisuus. Sillä on suojelijan vaisto, kohtuullisen korkea ärsytyskynnys ja halu saada sekä fyysisiä että ajattelua vaativia haasteita. Myös perhekoirana dobermanni haluaa olla tarvittu ja tarvitseekin siksi tehtävän, jota suorittaessaan se tulee iloiseksi ja tyytyväiseksi. Dobermannit eivät tyydy vain kaksi tai kolme kertaa ulkona lenkkeilyyn. Siksi ne tarvitsevat jonkun, joka osaa asiantuntevasti huolehtia aktiivisista ja älykkäistä koirista.

Koirille, joiden huolenpitoa laiminlyödään tai jotka esimerkiksi kasvavat eristyksissä, saavat liian vähän huomiota, eivät voi luottaa omistajaansa tai saa liikunnallisia ja ajattelua aktivoivia virikkeitä, kehittyy usein huonoja tapoja. Jos ne pitkästyvät tai saavat liian vähän haasteita, ne alkavat keksiä itse itselleen ajanvietettä. Tekemättömyydestä pitkästyneet dobermannit hermostuvat nopeasti, juoksentelevat levottomasti ympäriinsä, nykivät talutushihnasta tai haukkuvat pienestäkin syystä. Sen sijaan koirat, jotka saavat purkaa energiaansa, ovat luonteeltaan rauhallisia ja tasapainoisia ja tapahtumarikkaan harjoittelun jälkeen mieluiten vain laiskottelevat.

Jos on ihastunut dobermanniin ja aikoo hankkia sellaisen itselleen, on varauduttava siihen, että koulutus ja kasvatus vievät paljon aikaa ja rahaa. Toisinaan vaaditaan myös paljon kärsivällisyyttä.

Hyvä kasvatus, tarpeeksi liikuntaa sekä luovuutta vaativat leikit mielen virkistykseksi ovat koiran ja ihmisen harmonisen yhteiselämän perustana. Erilaiset mielekkäät aktivointileikit, joita koira ja omistaja voivat tehdä yhdessä, purkavat kunnolla koiran energiaa. On sieppaamis- ja kiinniottoleikkejä, etsintäleikkejä, vainuamisleikkejä, ruoanetsimisleikkejä ja vesileikkejä tai pelkästään lajitoverien kanssa peuhaamista tai pitkiä kävelylenkkejä luonnossa. Samaan tavoitteeseen tähtäävät myös monet koiraurheilulajit, kuten agility, tottelevaisuuskoulutus ja koiratanssi. Jos dobermannia pidetään perhekoirana, se voi suorittaa esimerkiksi palveluskoirakokeen.

Johdonmukainen kasvatus ja hyvät tavat ovat dobermannille perhekoirana tarpeellisia. Koulutus on parasta aloittaa jo pentuiässä. Ensimmäiset elinkuukaudet ovat koiralle, ihan kuten ihmisillekin, hyvin tärkeitä. Koiran pitäisi mahdollisimman varhain saada kokemusta eläimistä ja kaiken ikäisistä ihmisistä. Jos dobermannista on tarkoitus tulla perhekoira lapsiperheeseen, sen pitäisi jo hyvissä ajoin päästä tutustumaan pikkuvauvoihin ja lapsiin ja oppia ymmärtämään, että ne tarvitsevat sen huolenpitoa. Pentuna saadut hyvät kokemukset kantavat läpi elämän. Kun koira tutustuu monenlaisiin ympäristöihin, se oppii myös, että on paljon aivan normaaleja ärsykkeitä, jotka eivät ole vaaraksi sille eikä sen omalle väelle.

Toisin kuin dobermannin kasvatus ja koulutus, sen hoito on varsin helppoa ja vaivatonta. Pohjavillaton turkki tarvitsee harjaamista muutaman päivän välein. Turkin lisäksi on säännöllisesti hoidettava kynsiä, silmiä ja ihoa ja tarkastettava niiden kunto.

Dobermanni ei siten sovi koiraksi kenelle tahansa. Se tarvitsee asiantuntevan isännän tai emännän, jolla on aikaa ja halua viettää aikaa sen kanssa ja tarjota sille riittävästi sen kaipaamaa liikunnallista ja ajattelua aktivoivaa puuhaa. Kun rodulla on seuranaan rauhallinen, johdonmukainen ja itsevarma hoitaja, jonka päätöksiin voi aina luottaa, dobermannista saa rakastettavan ja uskollisen koiran, joka tekee kaiken voitavansa hoitajansa hyväksi.