Persialainen kissa

Persialainen kissa

Ulkonäöltään pehmoinen persialainen kissa on yksi suosituimmista kissaroduista. Sen Persiaan viittaava nimi on peräisin farsinkielen sanasta Gorbe-ye irāni eli suomeksi käännettynä iranilainen kissa. Nimestään huolimatta nykyisellä persialaiskissalla ei kuitenkaan katsota olevan orientaalisia esivanhempia. Persialaiskissa on yksi vanhimmista kissaroduista ja sillä onkin hyvin mielenkiintoinen historia takanaan!

Ulkomuoto

Pitkäkarvainen, hieno turkki tuuhealla pohjavillalla on persialaiskissan merkittävimpiä ominaisuuksia. Kuitenkaan jokainen pitkäkarvainen kissa ei ole persialainen. Persialaiskissan rotustandardit täyttääkseen kissalla tulee olla paljon muitakin ominaisuuksia kuin vain pitkä turkki.

Persialaiskissan ulkomuotoa kuvataan eri tavoin kolmen eri kasvatusjärjestön rodullisten priorisointien mukaisesti. Yleensä persialaiseksi luokitellun kissan pitää olla keskikokoinen tai vähän isompikin. Kollit painavat jopa seitsemän kiloa ja naaraat jopa kuusi kiloa. Jalat ovat melko matalat ja tanakat. Karvatupsut tassuissa varpaiden välissä ovat varsin tervetulleita!

Persialaiskissan pitkän turkin lisäksi rodun tyypillisenä piirteenä ovat pyöreät kasvot, leveä kallo ja pyöreät korvat, joissa saa mielellään olla karvatupsuja, sekä hyvin lyhyt nenä. Nenänvarren kuuluu loppua silmien väliin. Loppumiskohta ei saa sijoittua ylemmän silmäluomen yläpuolelle eikä myöskään alemman silmäluomen alapuolelle. Tämä luo persialaiskissalle sen hyvin tunnusomaisen ulkonäön. Siitä voi valitettavasti kuitenkin aiheutua tiettyjä terveysongelmia, mistä syystä äärimmäisyyteen menevää persialaisrodun jalostusta ollaan kritisoitu paljon. Tästä kerrotaan myöhemmin lisää tässä artikkelissa. Kuitenkin on jo kasvattajia, jotka suosivat jalostuksessa mieluummin vanhan rotumääritelmän mukaista pitkää nenää. Tämä ei tosin enää vastaa nykyistä rotumääritelmää.

Persialaista on lähes kaikissa tunnetuissa väreissä. Yksiväriset kissat voivat olla mustia, valkoisia, punaisia tai sinisiä ja on olemassa myös ruskeita (suklaa), harmaita (lila) ja kermanvärisiä (creme) yksivärisiä persialaiskissoja. Mutta ei siinä kaikki, kaksi- ja kolmiväriset (kilpikonnaväritys) persialaiskissat ovat suosittuja siinä missä eksoottiset savunvärisetkin (smoke). Savunvärissä valtaosa karvasta on värillinen ja vain karvan juuriosa on pysyvästi hopeanvalkoinen. Jos sitä vastoin vain karvan huippu on värillinen ja suurin osa karvan pituudesta on hopeanharmaata, on värivariantin nimi shaded.

Persialaisella on yleisesti ottaen samanlaiset rotustandardit eksoottisen lyhytkarvan ja colourpoint-kissan kanssa. Erona on vain turkin pituus sekä sen rakenne ja väri.

Eräs euroopanlaajuinen kissayhdistys otti rotumääritelmiin mukaan vuonna 1933 eksoottinen lyhytkarva -nimisen rodun. Se vastaa vartalon rakenteensa ja luonteensa puolesta persialaiskissaa, mutta sillä on lyhyt nallekarhumainen turkki. Colorpoint-niminen kissa, jota kutsutaan myös naamiokissaksi tai himalajakissaksi, on syntynyt siamilais- ja persialaiskissan risteytyksenä. Se on rotuominaisuuksiltaan persialaiskissan kaltainen mutta kehon äärialueiden väritys muistuttaa siamilaiskissaa. Kaikki turkin värit voivat esiintyä naamiovärinä. Erityisen usein tavataan mustaa ja punaista sekä niiden laimennoksia sinistä ja cremeä, kuten myös suklaata ja kanelia sekä niiden laimennoksia lilaa ja beigeä.

Luonne

Persialaiskissat ovat hyvin rauhallisia eläimiä. Ne ovat osoittautuneet hyvin viihtyviksi sisäkissoiksi, sillä niiden vapaudenkaipuu on suppea. Tämä ominaisuus on tehnyt niistä yhden suositummista kissoista useissa maissa! Persialaiskissat pitävät paljon siitä, että ihmiset hellivät ja halaavat niitä. Ne ovat varsin rakastettavia eläimiä.

Vaikka persialainen onkin luonteeltaan hyvin tasapainoinen, on se kuitenkin yhä pohjiltaan saalistajaeläin. Senpä vuoksi rauhalliselle ja nopeasti arvioiden leikeistä paljoa välittämättömälle kissalle on tarjottava mahdollisuus keksimiseen, kiipeilyyn ja erimuotoisiin kissan leikkeihin. Varsinkin jos kissaa pidetään vain sisällä, sen lajinmukaiset tarpeet on huomioitava. Näin kissan saa pidettyä henkisesti kunnossa ja onnellisena ilman akrobaattisia temppuja.

Raapimispuu on ehdoton must jokaisessa kissataloudessa. Vaikka kissa ei kiipeilisikään suurtaiturin lailla, raapiminen on kuitenkin jokaisen kissan luonteenomainen toiminto. Lemmikkikissatkin raapivat jo vähintään siitä syystä, että niiden on päästävä eroon kynsiin kertyneestä kuolleesta solukosta. Samalla ne merkitsevät reviirinsä raapimisjäljillään ja levittävät ihmisille huomaamatonta hyvän olon hajua tassuissa olevista rauhasistaan. Jos raapimispuuta, -tolppaa, -lautaa tai muuta raapimisalustaa ei ole käytettävissä, alkaa kaikkein kärsivällisinkin kissa käyttää tarkoitukseensa asunnossa sopivaksi katsomiaan nurkkia ja kalusteita. Toisaalta raapimispuu ei ole pelkkää raapimista varten. Se tarjoaa kissalle kiipeilymahdollisuuksia ja upean näköalatasanteen. Varsinkin rauhalliset kissanturriaiset seuraavat maailman menoa mielellään ylhäältäpäin! Samaa asiaa palvelevat niille niin mieluisat ikkunalauta- ja patteripedit.

Historia

Aiemmin oletettiin, että persialaiskissat polveutuvat itämailta kotoisin olevista pitkäkarvakissoista. Eurooppaan pitkäkarvakissat tuotiin 1600-luvulla. Silloisesta Persiasta, nykyisestä Iranista, peräisin olevan kissan sanotaan olevan persialaisrodun perusta. Alkuperäisellä persialaiskissalla ei kuitenkaan ole paljon yhteistä nykyisen kanssa. Päinvastoin uusimmat tieteelliset todisteet osoittavat, että meillä tunnetut persialaiskissat ovatkin peräisin Venäjältä. Geneettisten analyysien perusteella voidaan todeta, että persialaiskissan esivanhemmat ovat pitkäkarvaisia venäläisiä kotikissoja, eikä niillä ole yhteyksiä aasialaiseen kissarotulinjaan.

Mielenkiintoista on, että kissarodun nimenä persialainen (Persian) tuli käyttöön ensimmäisten kasvatusyhdistysten perustamisen aikoihin 1900-luvun alussa. Siihen asti oli ensisijaisesti käytetty angorakissa-nimeä luonnehtimassa pitkäkarvaisia kissoja. Sittemmin nykyisen persialaiskissan rotumääritelmä on muuttunut useita kertoja. Ajan myötä painotettiin ominaisuutena pyöreää otsaa ja lyhyempää kallon ja kasvojen pituutta. Sen lisäksi turkista tuli tuuheampi ja se näytti lisääntyneen pohjavillan ansiosta vieläkin karvaisemmalta. Tällä on rodun kannalta ollut myös huonoja seurauksia. Samalla kun persialaiskissan suosio kasvoi, sitä alettiin kasvattaa runsaasti etenkin Yhdysvalloissa. Kissoja risteytettiin keskenään terveyshaitoista välittämättä ja niin, että kissarodun piirteet kehittyivät äärimmäisyyksiin. Sen kasvoihin syvälle painautunut nenä, vetistävät silmät, taipumus saada nenä- ja kurkkutulehduksia ja joutua kärsimään syömis- ja hengitysvaivoista teki persialaisesta kuuluisan pilalle jalostettuna. Mutta mitä pilalle jalostaminen oikeastaan tarkoittaa - ja jalostetaanko myös 2000-luvulla kasvatettavia moderneja persialaiskissoja vieläkin liian pitkälle?

Terveys

On olemassa lakitekstejä, joissa on puututtu ns. pilalle jalostamiseen. Saksan eläinsuojelulain 11b-kohta käsittelee jalostuksen rajoituksia kuitenkin seuraavasti. Eläinten jalostaminen kielletään siten, että tuloksena ei saa olla eläimiä tai niiden jälkeläisiä, joilla voidaan todeta olevan sellaisia ruumiinjäseniä tai sisäelimiä, jotka eivät toimita kyseessä olevalle eläinrodulle luonteenomaisia tehtäviään, vaan sen sijaan aiheuttavat kyseisille eläimille kipua, kärsimystä ja vahinkoa. Myöskään sellaista kasvattamista ei sallita, että olisi syytä olettaa eläinten jälkikasvun joutuvan kärsimään perinnöllisistä käyttäytymishäiriöistä. Saksassa vuonna 1999 eri asiantuntijoista koostuva ryhmä antoi lausunnon jalostuksesta. Se on kirjattu 148-sivuiseksi asiakirjaksi yksityiskohtaisempana aiheenaan koirien, kissojen, kanien ja lintujen jalostustavat ja niiden vaikutukset eläinten terveyteen. Siinä mainitaan sekä karvattomien kissojen jalostus, korvanlehtien jalostaminen eteenpäin tai taaksepäin taipuvaksi, lyhythäntäisyys tai hännättömyys, jalostuksessa vaaleuden tai pienikasvuisuuden esiintuominen ja siitä johtuva kuulon heikkeneminen sekä persialaiskissalla tunnettu ns. brachycephalic (brachis = lyhyt ja cephalus= pää), mikä tarkoittaa pään muodon poikkeamaa, jossa nöpönenän on tarkoitus tulla korostetusti esille. Vaikka terveys pitäisi olla tärkein, kasvatusohjelmissa ei vieläkään euroopanlaajuisesti selkeästi huomioida jalostusrajoituksia.

On asiaansa perehtyneiden ja kasvatuseläintensä terveydestä huolehtivien kasvattajien ansiota, että persialaisrotua ei enää massajalosteta samalla tavalla kuin 1970-luvulla.

Ongelmallisesta jalostushistoriastaan huolimatta persialaiskissat ovat nykyään suhteellisen terveitä, mikäli niitä hoidetaan hyvin, niiden sallitaan noudattaa terveellistä ruokavaliota ja niistä pidetään jatkuvasti huolta. Kuitenkin on muutamia poikkeuksia. Nimittäin tällä kissarodulla on taipumusta polykystiseen munuaissairauteen, progressiiviseen verkkokalvon surkastumiseen ja verkkokalvon kaarevuuteen, joka voi johtaa täydelliseen sokeuteen. Persialaiskissoja voi monien muiden kissarotujen tapaan vaivata hypertrofinen kardiomyopatia.

Kaikki nämä sairaudet ovat periytyviä ja osoittavat miten tärkeää on valita kasvatukseen otettavat eläimet harkiten. Ammattitaitoiset kasvattajat vievät kasvatuseläimet ja niiden jälkeläiset testattavaksi jo varhaisessa vaiheessa ja säännöllisesti, jotta mahdolliset perinnölliset sairaudet saataisiin selville ja sairauksista kärsivät eläimet jätettäisiin kasvatuksen ulkopuolelle.

Tämä on tärkeää erityisesti munuaiskystien kohdalla. Oireet näkyvät vasta varttuneessa iässä niin, että tämä vallitseva geeni on jo voinut siirtyä siitoseläimiltä jälkikasvun vaivaksi. Kaikeksi onneksi Polycystic Kidney Disease (PKD) -sairaus voidaan todeta ultraäänitutkimuksessa heti kymmenennestä elinviikosta alkaen. Niinpä ammattiaan hyvin harjoittavat kasvattajat voivat jättää sairaat eläimet kasvatuksen ulkopuolelle ja estää siten sairaiden jälkeläisten syntymisen. Sillä jos kissalla on kystia, ne periytyvät sen jälkeläisille kaikissa tapauksissa!

Sydämen ultraäänitutkimus on osoittautunut hyväksi keinoksi diagnosoida hypertrofinen kardiomyopatia. Vaikka hypertrofista kardiomyopatiaa ei voidakaan parantaa, varhaisen diagnoosin jälkeen siihen on kuitenkin tarjolla hoitovaihtoehtoja. Näin sairastuneella kissalla saattaa olla vielä pitkä elinikä edessään!

Siitoskissat onkin vietävä säännöllisesti eläinlääkärin tarkastettavaksi, jotta mahdolliset perinnölliset sairaudet voidaan todeta ja vastaavasti pysäyttää niiden periytyminen seuraavalle sukupolvelle. Jos hankit kissan kasvattajalta, sinun tulisi saada häneltä asianmukaiset kissaemon ja kollin terveystodistukset. Yritä välttää epäammattimaisia kasvattajia, jotka tarjoavat alhaiseen hintaan rotukissoja. Yleensä nämä eivät arvosta ehkäisevää terveydenhoitoa sekä eläimen tarpeet huomioivaa hoitoa ja ravitsemusta. Tämä voi tulla myöhemmin kalliiksi, jos kissa kärsii erilaisista perinnöllisistä sairauksista.

Kissaa kasvattajalta valitessa on parasta asioida kasvatusjärjestöön kuuluvan kasvattajan luona. Kasvatusjärjestöjen tehtävänä on kontrolloida säännöllisesti kissan hoitoa ja olosuhteita, huolehtia yksittäisten kissojen parituksesta ja yrittää sillä tavoin karsia geneettisiä sairauksia. Hoidolla on hintansa, mistä syystä persialaiskissa voi maksaa jopa 800 euroa. Voipa kissojen ystävä joutua maksamaan kasvatetusta persialaisesta jopa 1500 euron luokkaakin olevan summan. Tällä hinnalla et kuitenkaan osta pelkkää kissaa, vaan myös sen, että kissan kasvattamiseen on jo kauan ennen ostotapahtumaa sitouduttu huolella ja käytetty melkoista ammattitaitoa ja -tietoa. Eläintenkasvattajat joutuvatkin investoimaan aikaa kissan luonteen kehittämiseen ja siihen, että kissa saa omaksua sille tärkeitä asioita sekä emoltaan että sisaruksiltaan ennen kuin se vasta vähintään 12 viikon ikäisenä muuttaa uuteen kotiinsa.

Hoito

Vaikka pehmeäturkkinen persialaiskissa saakin monen kissanystävän sydämen sykkimään, ei saa unohtaa, että pitkäkarvainen kissa vaatii paljon hoitoa! Turkin takkuuntumisen välttämiseksi persialaiskissa on parasta harjata perusteellisesti joka päivä. Jos persialaisen turkki takkuuntuu, ei ole usein enää muuta vaihtoehtoa kuin pyytää eläinlääkäriä apuun. Mutta ei kannata huolestua, sillä hätätapauksessa leikattu turkki kasvaa nopeasti uudelleen.

Karvanlähtöaikaan persialaiskissa menettää, huolimatta säännöllisestä kampauksesta ja harjauksesta, valtavan osan turkkikarvastaan. Kissanruohosta ja erilaisista tarkoitukseen sopivista tahnoista saa helposti apua, jotta kissa pääsee eroon niellyistä karvoista ja karvojen aiheuttamista ruoansulatusvaivoista.

Lyhyen nenänsä takia persialainen tarvitsee usein ylimääräistä apua silmien ja nenän alueen puhdistamisessa. Kostutettu liina riittää yleensä pääsääntöisesti. Kamomillatee ja muut aineet voivat ärsyttää turhaan silmien aluetta. Litteiden kasvojensa vuoksi persialaiskissalla on erityiset ruokailutavat, sillä se ottaa ruokaa suuhunsa etupäässä kielellään. Sille sopii siksi paremmin sosemainen ruoka, jota on helpompi syödä kuin suuria lihapaloja.

Muuten persialaiskissan ruokinnassa on syytä huomioida, että mitä korkeampilaatuista, sitä parempaa. Kissat tarvitsevat paljon proteiinia ruokavaliossaan. Lihan pitäisi olla tärkein osa kissanruokaa. Märkäruoka on yleensä kuivaruokaa parempi vaihtoehto. Näin ei vain enimmäkseen paremman koostumuksen tähden, vaan myös siksi, että siinä on korkeampi kosteuspitoisuus. Koska meidän lemmikkikissamme ovat perimältään aavikon eläimiä, niillä ei ole suurta halua etsiytyä vesikupin ääreen. Ne juovat luonnostaan vähän. Suurimman osan tarvitsemastaan nesteestä ne saavat elintarvikkeiden välityksellä.

Persialaiskissa ei ole turhaan yksi Euroopan suosituimmista kissaroduista. Kun sen on hankkinut itsellensä oikein valitulta kissankasvattajalta, hoitaa sitä hyvin ja tarjoaa terveellistä ruokaa, voi sen kanssa aina tilaisuuden tullen viettää yhdessä mukavia kissanpäiviä. Niinpä toivotammekin sinulle ja persialaiskissallesi kaikkea hyvää!

Hyödyllisimmät artikkelimme

Maine Coon

Maine coon on nykyään yksi suosituimmista kissaroduista koko maailmassa. Rotu on Suomessakin suosittu sen luonnollisuuden, rotevuuden ja miellyttävän luonteen ansioista.

Bengalikissa

Bengalikissa on todella ainutlaatuinen kissarotu. Bengalia voidaan kutsua kotitiikeriksi sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä sen suonissa virtaa hitunen aitoa villikissan verta. Hybridikissat, kuten bengali ja savanni, ovat nykyään kuuminta hittiä kissan kasvatuspiireissä. Lue rotukuvauksestamme millainen hybridikissa on ja mitä on otettava huomioon, jos aikoo hankkia sellaisen omaan kotiinsa. Isojen kissaeläimien risteytyksenä syntyneitä kissoja näki vielä 1900-luvun alussa Euroopan eläintarhoissa. Isot hybridikissat eivät kuitenkaan lopulta olleet eläintarhojen tarkoituksiin sopivia, ja sittemmin ajatusta hybridikissoista ruvettiin soveltamaan pienempiin kissarotuihin. Villejä kissalajeja alettiin risteyttää innokkaasti kesyjen kotikissojen kanssa ja villikissahybrideistä tulikin suosittuja. Tunnetuin näistä lienee bengalikissa, joka on kesyn mustan kotikissan ja aasialaisen leopardikissan risteytys. Tulokseksi saatiin kissarotu, jolla on pitkänomainen ruumiinrakenne ja harvinaislaatuinen turkin väritys ja joka villistä sukuperästään johtuen kaipaa aina silloin tällöin kokenutta kissanomistajaa.

Ragdoll

Kissa, joka on kuin räsynukke (englanniksi ragdoll)? Ei nyt sentään! Ragdoll on kissarotu, joka miellyttää kaikkia niitä kissojen ystäviä, jotka pitävät siamilaiskissoista, colourpointeista ja muista naamiokuviollisista kissoista. Tällä lempeäluonteisella ja suurikokoisella kissalla on kaunis ja upean värinen turkki sekä kirkkaan siniset silmät.